Rakkaudella kaivaten

Perhettämme kohtasi puolitoista viikkoa sitten suru-uutinen: 83-vuotias mummuni nukkui pois. Hän oli jo pidemmän aikaa ollut vanhainkodissa ja huonossa kunnossa, sillä hän sairasti Lewyn kappale -tautia (eräänlainen muistisairaus, johon lähimuistin heikkenemisen lisäksi kuuluu olennaisesti voimakkaat mielialanvaihtelut, harhakuvat sekä erilaiset pelkotilat). Reilu kuukausi sitten mummun tila romahti vatsataudin seurauksena, eikä häneen sen jälkeen juurikaan saanut yhteyttä: hän kieltäytyi kiinteän ruoan syömisestä, kun häntä kävi katsomassa, hän ei tunnistanut oikeastaan ketään ja puhetta tuli vain muutama sana. Muuten hän oli aivan omassa maailmassaan.

Niin pahalta, kun se toisaalta tuntuukin sanoa, olen helpottunut ja onnellinen mummun puolesta. Nyt hän pääsi parempaan paikkaan. Minun silmissäni hän tuntui kärsivän: hän vain nukkui, söi nestemäistä ruokaa, ei tuntenut ketään sekä pelkäsi kaikkea ja kaikkia. Sen takia, vaikka tietysti olen valtavan surullinen rakkaan isovanhemman poisnukkumisesta, olen helpottunut: enää mummun ei tarvitse kärsiä lainkaan. 

Jälkeensä hän jätti pitkän ja vaiherikkaan elämän sekä suuren kasan muistoja. Lähivuosilta on myös ikävämpiä muistoja, sillä mummu oli välillä todella huonossa kunnossa. Mutta erityisesti lapsuudesta löytyy tusinoittain hyviä ja kauniita muistoja, ja niiden kautta haluan mummua ajatella ja muistella. Muistan, miten mummu leipoi sämpylöitä, kutoi mattopuilla mattoja, paistoi lettuja, tarjosi marianne- ja kettukarkkeja (jälkimmäisiä en ole koskaan sietänyt) sekä sujautti lähtiessä kouraan kolikon. Hän oli hyvä ja rakastava mummu.

Oloani helpottaa myös usko siihen, että vielä me tavataan mummun kanssa joskus. Mutta siihen asti  muistot kantavat häntä sydämessäni.

- Elli