perjantai 26. kesäkuuta 2015

Sinipää

Kauan pohdittu, hetken uhattu ja nyt toteutettu: mulla on siniset hiukset ja tykkään näistä tosi paljon.


Eniten multa on tottakai kysytty sitä, että MIKSI?!?!?! Olen vastannut tähän yleensä: "Koska mä voin." Kaikessa kapinallisuudessaan nuo sanat vastaa kysymykseen todella kattavasti ja totuudenmukaisesti. Oon jo monta vuotta halunnut tehä jotain radikaalia mun hiuksille. Sivukalju oli pitkään sellainen, mitä ajattelin ja kokonaan kaljuksi vetäminenkin kävi jossain vaiheessa mielessä. En kuitenkaan aiemmin ole toteuttanut näitä ajatuksia: ensin oli vanhojen tanssit ja sen jälkeen lakkiaiset, joissa hiusten halusi tottakai olevan mahdollisimman pitkät ja hyväkuntoiset. Mutta nyt, kun ei mitään tällaista ole ihan lähitulevaisuudessa näkösällä, päätin, että nyt on se hetki, kun shokeerataan.

Toinen iso syy oli itseni ylittäminen. Halusin näyttää itselleni ja vähän myös muille, että mulla on ihan oikeasti munaa värjätä hiukseni siniseksi. Kun kerroin aikeistani, moni sanoi, ettei musta olisi siihen tai etten mä ole ihminen, joka niin tekisi. Näistä puheista sisäinen anarkistini heräsi: "Perhana, mä näytän niille vielä."
Ulospäin yritin vaikuttaa hyvin itsevarmalta asian suhteen: kuin muiden mielipiteet eivät hetkauttaisi minua millään tavalla. Todellisuus yön pimeinä tunteina oli toinen: valvoin muutaman edeltävän yön jännittäen ja pohtien, mitä kaikkea voisi mennä pieleen. Entä jos niistä tulee aivan järkyttävät eivätkä sovi minulle ollenkaan? Entä jos hiukseni menevät aivan pilalle, ja ne pitää leikata lyhyeksi? Entä jos väri ei tartu ja hiuksistani tulee laikukkaat? Kestänkö oikeasti sen, jos ne ovat kaikkien mielestä aivan järkyttävät?

Rohkeuteni, ylpeyteni ja jääräpäisyyteni ei kuitenkaan peloista huolimatta antanut minun peruuttaa parturiaikaani. Olin sanonut aikeistani liian monelle, joten en halunnut tuntea itseäni nössöksi luovuttajaksi ja myöntää muille, etten uskalla. Niinpä lampsin keskiviikkona aamuna huonosti nukutun yön jälkeen silmät ristissä Annastiinan hiussalonkiin innosta ja jännityksestä sekaisin.

Olin parturissa yhteensä 4 tuntia. Aluksi tukka blondattiin ja sen jälkeen laitettiin sininen väri. Alla kuva kaikista välivaiheista.


Alkutilanne
Tyvi blondattiin
voimakkaammin.
Blondiablondia
 
Enää ei voinut peruuttaa.
Väri sai vaikuttaa
puolisen tuntia tämmösessä
lämpöhaudutuksessa.
Föönausta ja todellista lopputulosta odotellen.
Myös ripset värjättiin, minkä
vuoksi silmäni ovat aivan mustat.
   
Ja sitten viimein projekti oli valmis. Kaikki pelkoni olivat aivan turhia: MIKÄÄN EI MENNYT PIELEEN JA TYKKÄÄN TÄSTÄ FLEDASTA IHAN SIKANA!!! Suurkiitokset Annastiinalle.



Hiukseni jakavat hyvin voimakkaasti mielipiteitä: toiset eivät voi sietää (eivät he sitä ääneen sano, mutta kyllä sen kasvoista näkee) ja toiset hehkuttavat näiden ihanuutta kanssani. Mutta sitä minä tällä osittain hainkin: vaihtelevia mielipiteitä.

En osaa sanoa, kuinka kauan olen sinipää, mutta kyllä tämä nyt jonkin aikaa saa olla. Äkkiä tämä tästä kuulemma haalistuu - värin ylläpitämisessä on siis aika kova homma. Mutta katsellaan.

Värikästä ja rohkeaa (muttei tyhmän rohkeaa) viikonloppua kaikille!
- Elli

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Helpottunutta kesän suunnitelua

Kun tarpeeksi monta kertaa asiat menee päin mäntyä, niin kyllä ne sitten jossain vaiheessa alkavat taas pysyä siinä tiellä. Eli kyllä, lääkäristä tuli oikeinkin hyviä uutisia. Ehkä jopa parhaita mahdollisia. Jalka on luutunut hyvin - vieläkään ei kyllä ihan täysin. Saan omien tuntemusten mukaan alkaa kävellä ilman keppejä ja liikkua, mutta rauhallisesti pitää ottaa. Leikkausta ei siis tarvita mikäli en jalkaa pahasti missään uudelleen kompuroi (mikä siis saattaisi vaurioittaa jo tapahtunutta luutumista), eikä lääkäriinkään tarvitse enää mennä, ellei kipuja ilmaannu.

Voin rehellisesti sanoa, että olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin - ehkä jopa onnellisempi kuin koskaan. Edes kirjoitusten loppumisen tuoma helpotus ei ollu näin suuri kuin tämä. Kun on kaksi kuukautta miettinyt ja stressannut jotain lähes taukoamatta, on aivan käsittämätön fiilis, kun vihdoin voi taas hengittää huoletta. Voin alkaa taas elää normaalia 19-vuotiaan elämää. Tai no ihan normaalia nyt ei vielä heti voi, sillä sairaslomaa minulla on vielä kolmisen viikkoa, mutta kuitenkin pian voin taas mennä töihin ja tehdä, mitä haluan. :)

Haluan tässä kohtaa kiittää ihan jokaista, joka on tukenut, auttanut, tsempannut sekä ollut kiinnostunut ja huolissaan minusta. Olen valtavan kiitollinen siitä, miten ihana lauma ihania ihmisiä on vuosien varrella kerääntynyt ympärilleni. Kiitos kaikesta, olette ihania. ♥

Täysin aiheeseen liittymätön luontokuva, jonka napsaisin.
Nyt uskallan taas suunnitellakin elämääni ja uskallan vihdoinkin kertoa, millaisia suunnitelmia minulla on tälle kesälle. 

Aion mennä kaksille festareille: heinäkuun alussa Turkuun Ruisrockiin ja elokuun alussa Helsinkiin Weekendiin. Erityisesti tuo Ruisrockiin pääseminen on jännittänyt, mutta nyt voin huokaista helpotuksesta ja julistaa: "RUISSALO, TÄÄLTÄ TULLAAN!!!"
Molempia festareita odotan aivan valtavasti ja ne tulevat olemaan niiiiiiin superhypermahtavia, että järki lähtee.

Festareiden lisäksi teemme kaveriporukkamme kanssa jo perinteeksi muodostuneen reissun Korppooseen. Siellä vietämme ihanan ja aina niin ikimuistoisen viikonlopun yhden ystäväisen mökillä. Myös Porin Yyteriin hiekkadyyneille olisi tarkoitus mennä ainakin yhdeksi päiväksi löhöilemään ja hengailemaan.

Ja mitä olisikaan kesä ilman markkinoita! Tänä viikonloppuna Säkylässä järjestetään Kuhinat ja Laitilassa Munamarkkinat. Voipi olla, että molemmissa tulee piipahdettua. Lisäksi heinäkuun lopussa Raumalla järjestetään Pitsiviikko, joka "huipentuu" Mustan pitsin yöhön. Kai sitä sinnekin tulee taas mentyä katsastamaan menoa.

Näiden lisäksi pääsen varmaan pian muuttamaan omaan asuntooni, kun nyt alan pärjätä siellä yksin ja pystyn tekemään jotain muutakin, kun vaan makaamaan. Minun siis piti muuttaa sinne tossa huhti-toukokuussa, mutta sekin vähän lykkääntyi.

Ja tämän kaiken lisäksi kaikkea normaalia kesäjuttua: aion tehdä töitä, uida, syödä mansikoita, ruskettua, grillata, hengailla kavereiden kanssa, tehdä jotain jälkeenpäin kaduttavaa (joka kesähän sitä jotain tyhmää pitää tehdä yolo-asenteella :D) sekä ihan vaan olla ja nauttia. Ainiin ja valokuvata: ostin meinaan minijärkkärin ja olen aivan täysin rakastunut siihen.

Onnellista, iloista ja aurinkoista viikonloppua kaikille!
-Elli

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Tapaturma-alttiin turma

(Ajattelin selittää tänne blogiini talteen kaiken, mitä viimisen 7 ja puolen viikon aikana on tapahtunut vasemman jalkani kanssa. Osittain ihan vaan itselleni muistoksi, mutta myös siksi, että te kuulette koko pitkän tarinan.)

Torstaina 16.4. menin ihan normaalisti Tuulimyllyn puhaltajien orkesteriharjoituksiin Säkylän yhteiskoululle niin kuin minä tahansa torstaina. Treenien aluksi meidän pitää roudata kaikki lyömäsoittimet auditorion varastosta liikuntasaliin, jossa soitamme. Lähdin kävelemään ihan normaalisti auditorion portaita alaspäin ajatuksena mennä hakemaan soittimia. Pääsin ehkä kaksi askelmaa alaspäin, kunnes käyrätorven soittava ystäväni Fanny tokaisi, ettei hän jaksa tulla roudaamaan vaan menee lämmittelemään torveaan. Tällaisena melko hätäisenä ja nopealiikkeisenä ihmisenä pyörähdin ympäri siinä rappusia alas kävellessä ajatuksenani sanoa Fannylle, ettei hän voi jättää mua sinne yksin roudaamaan.

Noh, tämä pyörähtäminen ei sitten mennyt ihan niin kuin Strömsössä: tipahdin siitä yhden askelman alaspäin ja laskeuduin vasemman jalan ulkosyrjän/jalkapöydän päälle (en ole tästä aivan varma, mutta jotenkin niin se ilmeisesti tapahtui) ja kuului aivan järkyttävä rusaus.
Jalka tuntui heti ihan oudolta. Se ei sattunut muuta, kun jos sen päälle yritti astua tai jos sitä yritti muuten liikuttaa. Eli paikallaan ollessaan siinä ei tuntunut mitään. Se ei turvonnu eikä ulospäin näyttänyt mitenkään vammautuneelta.

Treenit kuluivat istuskelleen ja sitten tuli aika lähtee kotiin. Olin liikkellä siis omalla manuaalivaihteisella autollani. Koska olin aivan varma siitä, että jalka oli vain venähtänyt tai jotain vastaavaa, päätin itse ajaa kotiin. Matka tuntui ikuisuudelta: painoin kytkintä niin harvoin kuin mahdollista, koska jokaisella kytkimen painamiskerralla irvistin kivusta.
Kotiin päästyäni laitoin jalkaan hyväuskoisesti mobilatia, kylmää, idealsiteen ja pidin koholla. En pitänyt murtumaa kovin todennäköisenä vaihtoehtona, koska viisi vuotta aiemmin murtuneet luut sattuivat miljoona kertaa enemmän kuin tämä jalka nyt sattui.


Seuraavana aamuna jalka oli edelleen samanlainen: päällepäin ei näkynyt mitään, mutta astuminen oli täysin mahdotonta ja liikuttaminen sattui. Päätin mennä lääkäriin, jossa minulle ilmoitettiin heti, että jalka saattaa olla vain venähtänyt, mutta asia on parasta tarkistaa röntgenkuvalla.

Jalkapöydästäni murtui siis kaikkein uloimmainen
luu (kuvassa nuolen osoittamasta kohdasta). Jos
joku hienompia termejä tuntee, niin kyseessä on
siis Jonesin murtuma. 
Menin toiveikkain mielein röntgeniin ajatellen, että se voi olla vaan venähtänyt. Kun kuvat oli otettu, röntgenhoitaja kuitenkin tokaisi: "Mähän en näistä kuvista mitään saisi sanoa, mutta kyllä siellä murtuma näkyy." Tässä kohtaa tunnen sisälläni romahduksen. "Se saattaa kyllä olla, ettei sitä tarvii kipsata", hoitaja jatkaa ja saan taas pienen toivon kipinän sisälleni.

Menin uudelleen lääkäriin taas toiveikkain mielin siitä, ettei jalkaa välttämättä tarvitsekaan kipsata. Toive kuitenkin taas hiipuu, kun lääkäri sanoo, että murtuma on sen verran paha ja pahassa paikassa, että se on pakko kipsata neljäksi viikoksi. Taas romahdan, mutta saan pientä helpotuksesta laskeskellessani päiviä. "Neljän viikon kuluttua on vasta toukokuun puoliväli, joten jalka ehtii hyvin parantua ennen lakkiaisia", ajattelen itsekseni.

Kipsattavaksi oli lähdettävä Poriin, sillä sitä lähempänä se ei onnistu. Keskussairaalassa odotin melkein 3 tuntia, ennen kuin pääsin sisään. Tässä ajassa ehdin ajatella paljon ja sparrata itseni takaisin positiivisempaan ajatteluun: "Ei tämä niin kamalaa ole. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Lakkiaisissa ja kesän tullessa olen ihan terveenä."

Mutta sitten kaiken positiivisen ajattelun oli taas romuttua, kun kipsaava lääkäri löi faktat tiskiin. Murtuma oli erittäin huonosti luutuvassa kohdassa, joten kipsiä tuli pitää 6 viikkoa. Sille ei saanut varata ollenkaan, koska liian aikainen varaaminen saattaisi palauttaa murtuman yhtä huonoksi kuin mitä se aluksi oli. Ja kaiken kukkuraksi minun piti pistää 3 ensimmäistä viikkoa napapiikillä verenohennuslääkettä itseeni veritulpan ehkäisemiseksi. Ja sanoipa hän vielä senkin, että huonon luutumisensa vuoksi tällaisia Jonesin murtumia joudutaan monesti jopa leikkaamaan.

Viimeinen napapiikki
oli pakko ikuistaa.
Olin aivan rikki, väsynyt ja nujerrettu, kun klinkkasin pois kipsaushuoneesta. Purin hammasta kävellessäni odotusaulan ohi, etten purskahtaisi itkuun siinä kaikkien ihmisten edessä. Kun pääsin autoon, en pystynyt enää estämään kyyneliä, joiden virta ei loppunut moneen tuntiin. Kirosin maan rakoon kaiken ja vihasin kaikkea.
Parin päivän kuluttua aloin pikku hiljaa hyväksyä asiaa, mutta avuttomuuteni kaikessa nakersi sisimpääni. Yksi pahimmista hetkistä oli se, kun tajusin, etten voinut edes kauppaan mennä yksin: en saisi kannettua koria eikä kärrykään kovin helppo olisi, sillä en jaksanut pomppia yhdellä jalalla kauaa.
Viikkojen kuluessa positiivisuuteni kuitenkin lisääntyi. Napapiikkien poisjääminen tuntui lähes lottovoitolta ja kun 6 viikkoa alkoi olla lopuillaan, olin koko ajan positiivisempi. Kuitenkin koko ajan selkäpiissä vaani pelko pahimmasta: "Entä jos en saakaan kipsiä pois tuon kuuden viikon jälkeen eli muutamaa päivää ennen lakkiaisia ja joudun olemaan lakkiaisissa kipsin kanssa? Entä jos se ei luudu ja joudun leikkauseen?"

Torstai 28.5. oli päivä, jota odotin tuolloin eniten ja vähiten maailmassa: päivä, jolloin kipsi oli määrä ottaa pois. Kävin ennen lääkäriä röntgenissä ja menin sitte kuulemaan tuomion. Ja niinhän se sitten oli, että murtuma ei oo vielä ihan kokonaan luutunut, mutta kipsi otettiin pois, koska se on niin löysä, ettei siitä olisi ollut enää mitään apua. Lääkärin mielestä sain heivata kepit pois ja alkaa kävellä ihan normaalisti. Jalka kuitenkin tarvitsi vielä tukea, joten määräsi siihen laitettavaksi liimasiteen. (Hypin sisälläni varovasti riemusta, mutta toisaalta tiesin kuuden viikon takaisista tapahtumista, että mitä vain saattoi vielä tapahtua.) Minut lähetettiin Rauman aluesairaalaan ottamaan kipsiä pois, sillä käymältäni lääkäriasemalta ei löytynyt tarvittavaa kipsisahaa.

Aluesairaalassa odotin ensin puolitoista tuntia, että kipsiä alettiin ottaa pois. Kun kipsi oli otettu pois, minut lähetettiin uudestaan ensimmäiseen lääkäripaikkaani hakemaan röntgenkuvia, (joita minulle ei ensimmäisellä kerralla annettu tuntemattomasta syystä mukaan) koska lääkärin mielestä oli turhaa säteilyttää nuorta ihmistä kahta kertaa päivässä.

Kun olin hakenut kuvat, menin uudelleen odottamaan aluesairaalan aulaan lääkärille pääsyä. Odotin taas pari tunti, kunnes minut kutsutaan sisään. (Tässä kohtaa olin jo aivan lopen uupunut tuntikausien odottelusta, nälissäni ja hermoromahduksen partaalla jännittämisestä.)
Lääkäri kyseli minulta aivan ihmeellisiä kysymyksiä, kuten mitä olen syönyt ja juonut päivän aikana. Nämä yhdistin heti mielessäni pahimpaan mahdolliseen: he haluaisivat leikata jalkani heti tänään. Seuraavaksi lääkäri passitti minut röntgeniin (Ajattelen: "ANTEEKS MITÄ?! JUST HAIN SULLE KUVAT KAUHEELLA VAIVALLA, KOSKA SANOIT, ETTEI JALKAA SÄTEILYTETÄ KAHTA KERTAA, JA NYT LAITAT MUT KUMMINKIN RÖNTGENIIN?!") ja käski sen jälkeen tulla uudelleen ortopedin vastaanotolle.

Hississä matkalla röntgeniin aloin itkeä. En vaan pystynyt pidättämään sitä. Olen aina ollut sellanen, etten halua itkeä kenenkään nähden, mutta nyt en vain pystynyt olemaan itkemättä. Olin nähkääs varma, että he haluavat leikata minut juuri tänään, kaksi päivää ennen lakkiaisia. Aloin jo pohtia kaikkia mahdollisia argumentteja, joilla voisin tapella lääkäreitä vastaan ja saada heidät suostumaan siihen, että jalka leikataan vasta lauantain jälkeen.

Röntgenin jälkeen menen kolmannen kerran tuohon samaan tuttuun aulaan odottamaan kutsua. Tällä kertaa en joutunut odottamaan kauaa. (Toisaalta ajantajuni oli melko heikko tässä vaiheessa, joten en ole aivan varma, kuinka kauan siellä oikeasti olin.)
Hoitaja käski minun mennä hoitopöydälle makaamaan ja sanoi, että ortopedi saapuisi pian. Makasin yksin huoneessa ja pelkään pahinta. Aiemmin minua tutkinut lääkäri tuli sisään huoneeseen kanyyli ja tippaletku kädessä. Menin aivan paniikkiin ja sain soperrettua heikolla, tärisevällä äänellä vain sanat: "Siis mitä nyt tapahtuu?" "Ortopedi saapuu ihan pian katsomaan jalkaasi ja kertoo jatkosta", lääkäri sanoi ja poistui toiseen hoitohuoneeseen kanyyleineen ja tippaletkuineen. Tajusin, että toisessa huoneessa oleva potilas tarvitsi kanyylia ja tippaletkua, eivätkä ne olleetkaan minulle. Siltikään en uskaltanut vielä riemuita ja olla optimistinen, koska pelkäsin, mitä sanottavaa ortopedillä oli.

Ylioppilasjuhlissani tämä kaunotar ikuistettiin minulta salaa.
Kun ortopedi vihdoin saapui, hän huomasi heti, kuinka sekaisin ja itkuinen olin. En pystynyt juurikaan keskittymään hänen sanoihinsa: muistan hänen sanoistaan vain sen, että minun pitäisi tulla kahden viikon kuluttua uudelleen röntgeniin ja hänen vastaanotolleen, jolloin katsottaisiin, olisiko jalka luutunut. Jos on, sille aletaan pikku hiljaa varata enemmän ja enemmän, mutta jos ei, se joudutaan ehkä leikkaamaan. Sitten hän tunki jalkaani maailman seksikkäimmän kengän, ja käski kävellä se jalassa seuraavaan käyntiini asti. Jalalle saisi alkaa varata, mutta keppejä pitäisi käyttää vielä.

Nyt, tänään 9.6., on kulunut n. 7 ja puoli viikkoa tuosta torstai-illasta, joka muutti koko kevään suunnitelmani. Jalan murtuma ei ole sattunut kuin muutaman kerran kipsin poistamisen jälkeen. Olen kävellyt ilman tuota seksikästä kenkää liiankin paljon, koska se ei satu millään tavalla. Ensi perjantaina on seuraavan lääkärikäynnin aika. Pelkään tuota päivää ylikaiken, koska pelkään leikkaukseen joutumista. Tai en oikeastaan pelkää itse leikkausta vaan sitä, miten nuo vähäisetkin suunnitelmani tälle kesälle menevät uusiksi, jos leikkaukseen joudun: en voi mennä Ruisrockiin (jonne ehdin jo ostaa lipunkin), en kaveriporukkamme perinteiselle reissulle Korppooseen, en tehdä juhannuksena mitään, en tiedä, koska olen taas työkuntoinen...
Toisaalta olen kyllä oivaltanut asioita: vaikka joutuisin leikkaukseen ja tämän kesän suunnitelmat eivät toteutuisi, voin tehdä jotain muuta mukavaa ja kokea ensi tai seuraavana kesänä tai joskus kaiken sen, mikä tänä kesä jää kokematta. Todellisuudessa pystyn kuitenkin vain harvoina hetkinä ajattelemaan asiaa näin positiivisesti ja loppuna aikana märehdin v*tutuksessani.

Kokonaisuudessaan tämä kaikki on saanut minut arvostamaan terveyttä yhä enemmän ja enemmän. Omaa hyvinvointia ei saisi pitää itsestäänselvyytenä, sillä pieni harkitsematon pyörähdys saattaa aiheuttaa fyysistä ja henkistä vaivaa pitkäksi ajaksi. Ja olisihan minullekin voinut käydä paljon pahemminkin: mursin kuitenkin vain jalkani, enkä esimerkiksi kaatunut ja lyönyt päätäni. Yritän pitää tämän mielessäni jatkossa vähän paremmin, jotten märehtisi ihan niin paljoa.

Varovaista ja kesäistä päivän jatkoa kaikille!
- Elli

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Valkolakki päähän

Viime lauantaina se sitten tapahtui: rehtorimme ojensi ylioppilastodistuksen kouraani ja ryhmänohjaajani painoi valkolakin päähäni. Sanoin aiemmassa postauksessa, että tajuan varmaan vasta siellä juhlassa, että olen pääsemässä ylioppilaaksi. Noh, ei se kauaksi siitä jäänyt, sillä kampaajalla ollessani eli noin kaksi tuntia ennen juhlan alkua aloin jännittää ja tajuta, että on ihan oikeasti se päivä.

Koululla lakkiaisjuhla meni mukavan perinteisesti. Riemuylioppilaat eli 50 vuotta sitten koulustamme ylioppilaaksi päässeet oli kutsuttu juhlaan ja heistä yksi piti puheen, monta kaunista musiikkiesitystä, itse lakitus, Gaudeamus igitur (tietääkö kukaan oikeasti, miten ne laulun sanat kuuluu ääntää?), rehtorin puhe ja ylioppilaan puhe. Ylioppilaan puhe oli tällä kertaa kuitenkin ylioppilaiden puhe, sillä minä ja ystäväni Jarkko olimme yhdessä höpöttelemässä siellä lavalla. Saimme paljon kehuja, että meidän puhettamme jopa jaksoi kuunnella (liekö sitten rehtorin puhe ollut joidenkin mielestä vähän turhan puuduttava :D).

Juhlan jälkeen ylioppilaat kävelivät sankarihaudalle laskemaan kukkaset. Minä en tähän kulkueeseen kuitenkaan päässyt ottamaan osaa, sillä jalkani ei vieläkään ole kunnossa ja keppejä joudun käyttämään edelleen. (Tuossa lakituskuvassa toinen opettaja nappasi kepit minulta pois, ettei minun kuulemma tarvitse koko ikääni katsella sellaisia lakituskuvia, jossa nuo kauniit kepakot näkyvät :D)


Sitten olikin omien juhlien aika. Isäni piti malja puheen ja enkelin äänen omaava siskoni "yllätyksekseni" (saattoi mulla joku pieni haju siitä olla, että Emma tapansa mukaan jotain laulaa :D) lauloi Maailma on kaunis.








Ja sitten - vihdoinkin - koitti hetki, jota olin aamusta alkaen odottanut: ruokailu. Juhlissani tarjottiin siis ihan kunnon ruokaa, jonka sain itse päättää ja siellä tarjottiinkin kaikkia suurimpia herkkujani, kuten tomaatti-mozzarellasalaattia ja colesslaw'ta.
Myöhemmin tarjolla oli kahvia ja mansikkakakkua ilman banaania (koska banaani ei vaan sovi kakun väliin).

Omasta mielestäni juhlat oli mukavat ja lämminhenkiset - toivottavasti kaikki vieraatkin viihtyivät.

Illalla lähdettiinkin sitten kavereitten kanssa Poriin Cabaretiin juhlistamaan saavutustamme. On ihanaa omistaa sellaisia ystäviä, jotka, osa koko illan, osa pienempiä pätkiä, istuivat kanssani erään pöydän ääressä: yksin taisin siinä olla ehkä minuutin koko illan aikana. Olette ihania ♥
Ja niin, kyllähän se ilta sitten melko pitkäksi venyi ja siinä viiden kuuden paikkeilla oltiin kaikki kotona, mutta ei haittaa, koska hauskaa oli. :)

Suuret kiitokset vielä kerran kaikille onnitteluista ja juhlissani olleille. Ja valtavat onnittelut kaikille tämän kevään ylioppilaille!

Vielä parit kuvat on pakko laittaa:
Kolmosiksi ovat epäilleet, mutta äidin mukaan ei ainakaan olla.
Vasemmalta: pikkusiskoni Erika, minä ja isosiskoni Emma.

Ihanat, rakkaat, kauniit, komeat. Love you ♥
Vasemmalta: Viivi, Iida, Meri, Riia, Jarkko, minä ja Elli (tämä toinen Elli on suuri syy siihen, miksi mulla niitä lempinimiä on vaikka muille jakaa :D)

Perhe on pahin ♥
Vasemmalta: Erika (sisko), Esa (isä), minä, Tuula (äiti), Emma (sisko) ja Aku (siskon poikaystävä)

Katse kohti tulevaa (eli illan Porin reissua)


Nyt se kesä sitten ihan virallisesti ja oikeasti on täällä! 
Hyvää kesää kaikille ja lomaa niille, joilla se loma jo on! :)
-Elli