tiistai 26. toukokuuta 2015

Maalaisromantiikkaa

Olen koko ikäni asunut maalla, joten uskon tietäväni landen hyvät ja huonot puolet melko tarkasti.

Olen aina valittanut maalla asumisesta. "Täällä ei ole mitään" ja "kaikki on niin kaukana" ovat hyvin usein suustani kuultuja lauseita. Mutta ovatko tunteeni tätä metsän ja peltojen ympäröimänä asumista kohtaan pelkästään negatiivisia?

Silmäni aukenivat viime syksynä, kun äidinkielessä tarjoutui mahdollisuus kirjottaa essee maaseudun hyvistä tai huonoista puolista. Ajattelin heti, että huonoista tulen kirjoittamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään: kun aloin listata hyviä ja huonoja puolia erikseen, tajusin, että keksin hyviä puolia huomattavasti enemmän kuin huonoja. Olin hämmästynyt. Olen aina valittanut maaseudusta. Miksi en nyt siis keksi siitä montaa huonoa puolta, vaan kehuja tulee helpommin mieleen?!

Minulle oli selvästi käynyt vanhanaikaisesti. Olin tuijottanut muutamaa epäkohtaa, kuten pitkiä, usein vierailevia sähkökatkoja, kevät aamuista lannan hajua sekä huonoja yhteyksiä: niin puhelin- ja netti- kuin liikenneyhteyksiäkin. Tällöin hyvät ja isommat asiat olivat jääneet varjoon, enkä ollut osannut nähdä, mitä kaikkea hyvää täällä on.

Mutta mitä ne hyvät asiat sitten ovat?
Asia, jota olen kironnut ehkä eniten, on loppujen lopuksi parasta maaseudulla: rauhallisuus. Lapsena oli turvallista liikkua ja leikkiä vaikka keskellä tietä, kun ei tarvinnut pelätä autoja. Tai jos joku auto nyt sattui tulemaan, sen kyllä kuuli jo kaukaa.
Nykyäänkin rauhallisuus on hyvä asia. Lenkille lähtiessäni minun ei tarvitse kurkata peiliin, koska matkan aikana en tule tapaamaan ketään. Tai jos tapaan, hän on tuntenut minut vaippaiästä asti ja nähnyt kaikki hullunmerkkini, joten on aivan se ja sama, minkä näköisenä hän minut näkee.

Vastaavanlainen viha-rakkaus-suhde minulla on myös siihen, miten kaikki täällä tuntevat toisensa. Vaikka ihmisten uteliaisuus asioitani kohtaan on monesti ärsyttänyt minua, he ovat kuitenkin tarkoittaneet hyvää. Täällä kaikista välitetään ja kaikkien hvyinvoinnista huolehditaan. Ja toisaalta olen itsekin ihan samanlainen utelija: jos ohi kulkevan auton kuljettaja ei ole tutunnäköinen, uteliaisuusnystyräni heräävät, ja minun on pakko selvittää, kuka tuo kummajainen oli. Seura siis todella tekee kaltaisekseen... :D

Myös luonnonläheisyys on ihana asia. Milloin vain voi lähteä metsään samoilemaan ja pohtimaan asioita tai järven rantaan heittelemään kiviä kiukkuspäissään. Kylän kaduilla on aina pieni riski, että joku tulee vastaan, mutta metsän keskellä riski on täysin olematon. Luonto onkin minulle paikka, jossa voin ajatella ja rauhoittua ihan yksin. Ja vaikka huutaa ja polkea maata, jos mieli niin tekee.

Lisäksi uskon, että olen oppinut arvostamaan vanhempiani enemmän täällä kuin olisin muualla asuessani oppinut. He ovat koko pienen ikäni kuskanneet minua ja sisariani jopa satoja kilometrejä viikossa, jotta olemme päässeet harrastuksiimme ja myös pois sieltä. Nyt, kun itsellä on ajokortti, ja kuskaan itse itseäni, olen vasta tajunnut, kuinka paljon he oikeasti ovat vuoksemme ajaneet autoa. Nuorempana (eritysesti teini-iässä) kun lähinnä kirosin heitä siitä, miksi he haluavat asua täällä keskellä ei-mitään, emmekä voi asua niin, että harrastuksiin pääsisi kulkemaan esim. pyörällä.

Loppujen lopuksi, vaikka täällä monia hyviä puolia onkin, olen ainakin tällä hetkellä sitä mieltä, etten maaseudulla tule tulevaisuudessa asumaan. Ainakaan näin periferiassa nyt. Toisaalta en usko, että kaupungin keskustakaan tulee olemaan minulle mieluisin asuin paikka. (Tämä selviää muutaman vuoden kuluttua, sillä pääsin Tampereen teknilliseen yliopistoon. Muutto Hervantaan siis on edessä todennäköisesti reilu vuoden kuluttua.)
Näin ollen uskon, että tässäkin asiassa pidän eniten välimuodosta: lähellä kaupunkia, mutta silti kaukana sen meluista ja hälinästä.

Mukavaa ja hyviä puolia säteilevää päivää kaikille! 
- Elli

tiistai 19. toukokuuta 2015

Kärsivällisempi ylioppinut

Heipsan!

Nyt, kun tulokset on tullut niin uskallan sanoa ääneen, että musta tulee ylioppilas tänä keväänä! Se tuntuu jotenki tosi epätodelliselta, kun ylioppilaat on aina ollu nii vanhoja ja viisaita mut ite en ainakaan koe olevani kumpaakaan :D Ja kun se on pienestä pitäen ollu haaveena ja unelmana nii tosi outoo et nyt se on niinku saavutettu... Ehkä sit siel lakkiaisis tajuan et kyllä, minä pääsen nyt ylioppilaaks.

Tällä hetkellä mun elämään kuuluu kotona löhöilyä ja odottelua. Kotona löhöilyn syynä on jalkani, jonka mursin tossa kuukaus sitten kompuroimalla vähän rappusissa... Nyt oon 4 ja puol viikkoa vaan chillannu kotona ja viel seuraavat puol toist viikkoo sitä pitää ainakin tehä ja sitten pitäis saada kipsi pois. Sitä ei vielä tiiä, mitä sen jälkeen tapahtuu: saanks alkaa heti kävellä ilman keppejä vai aletaaks varaamaan pikku hiljaa...

Odottelua on tuonu osaltaan just tää jalka kun on vaan odotellu sitä että sais tän kipsin pois ja sitä, että saisin kävellä taas normaalisti. Lisäks oon odotellu kirjotusten tuloksia, jotka nyt siis eilen ratkes. Nyt pitää odotella vielä tuloksia kouluun pääsystä (sinäänsä sillä ei mulle kauheesti väliä oo kun en sinne koulunpenkille syksyllä kuitenkaan mee mutta joka tapauksessa), lakkiaisia ja kaikkea niihin liittyvää. Ja yleisesti vaan kesää ja kaikkee sitä ihanaa, mitä se tuo tullessaan.

Tää odottelu on kuitenki ollu tosi kasvattavaa. Pyrin aina tekemään asioitten eteen mahdollisimman paljon, et ne menis eteenpäin nopeesti eikä tarvis odotella. Nyt, kun nää kaikki asiat on ollu sellasii, etten oo voinu mitään niitten eteen tehdä, mun kärsivällisyys on parantunu. Kylläkin hermoja raastavalla ja hajottavalla tavalla, mutta kuitenkin. En tänkää jälkeen mikää maailman kärsivällisin ihminen ole, mutta pikkuisen kuitenkin. Suuret muutokset tapahtuu pienin askelin.

Hyvää odottelua kaikille!
- Elli


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kuka hän on ja mistä tänne saapui?

Heippa!


Tässä sitä nyt ollaan. Oon jo pitkän aikaa ajatellut, että ois mukava alkaa kirjoittaa blogia, mut on tuntunut, ettei siihen ole aikaa. Mutta nyt, kun koulu on ohi, niin päätin tarttua tuumasta toimeen ja oikeesti tehä tän.

Eli olen siis Elli-Noora, hei vain, jota Elliksi - tai jollain mielenkiintoisella lempinimellä - kutsutaan. Oon 19-vuotias nuori nainen (nainen kyllä kuulostaa omaan korvaan vähän vieraalta, mutta se mä taidan kuitenkin olla enkä enää tyttö :D), joka toivon mukaan painaa ylioppilaslakin päähänsä kahden viikon kuluttua. Todellisuudessa mulla ei siitä vaaraa ole, ettenkö ylioppilaaksi pääsisi, mutta oon sen verran skeptinen, etten sano mitään varmaksi ennen huomista, jolloin lopulliset tulokset julkaistaan. :D Niin, ja asustelen siis Satakunnassa.

Mun harrastuksiin kuuluu lyömäsoitinten soittaminen, joita soitan Tuulimyllyn puhaltajat -nimisessä nuorisopuhallinorkesterissa. Liikunta harrastan säännöllisen epäsäännöllisesti eri muodoissa. Erityisen paljon tykkään uimisesta, mutta sen on vähän jäänyt... Mutta siis perus lenkkeily, pyöräily, välillä salilla ja ryhmäliikuntatunneilla käynti jne. 
Vaikuttaminen on aina kiinnostanut mua ja oon siitä myös aina tykännyt. Nää oli suurimmat syyt siihen, miksi lähdin ehdokkaaksi viime syksyisiin seurakuntavaaleihin. Suureksi ilokseni sain paljon ääniä ja pääsin kirkkovaltuustoon. Kevättalvella mut valittiin sitten myös kirkkoneuvostoon. Eli siis kokouksissa istuminen ja seurakunnassa vaikuttaminen on myös mun harrastuksia. :D 

Ensi syksynä en haluu koulunpenkille mennä, vaan pidän välivuodeen. Muutan pois kotoa, käyn töissä, matkustelen pikkusen ja ihan vaan hengailen. Tämä sen takia, etten yksinkertasesti jaksa. Koulua on nyt käyty 12 vuotta putkeen ja nyt tuntuu, että on pakko pitää breikki. 
Tulevaisuuden suunnitelmat mulla on aikast selvänä: haen (tai no hain jo tänä keväänä) Tampereen teknilliseen yliopistoon opiskelemaan tuotantotaloutta. Siinä alassa yhdistyy mun suurimmat kiinnostuksen kohteet eli talous ja matemaattisuus. Ja kaikki, mitä siitä ole lukenut, saa sen kuulostaa just mun jutulta.

Pyrin aina ajattelemaan positiivisesti ja levittämään sitä myös muille, esim. niinkin yksinkertaisesti kuin hymyilemällä. Koska ihmisiä me täällä kaikki vain ollaan, niin ei se multakaan aina suju, mutta yritän kuitenkin kääntää negatiiviset asiat positiivisiksi. Ja sitä täällä blogissanikin haluaisin tuoda esiin. Tuun kertomaan, mitä ja miten näen ja koen asioita. Eli elämää mun lasien läpi. 

Ei mulla muuta tällä erää. Nähdään ens kerralla! 

- Elli