Maalaisromantiikkaa

Olen koko ikäni asunut maalla, joten uskon tietäväni landen hyvät ja huonot puolet melko tarkasti.

Olen aina valittanut maalla asumisesta. "Täällä ei ole mitään" ja "kaikki on niin kaukana" ovat hyvin usein suustani kuultuja lauseita. Mutta ovatko tunteeni tätä metsän ja peltojen ympäröimänä asumista kohtaan pelkästään negatiivisia?

Silmäni aukenivat viime syksynä, kun äidinkielessä tarjoutui mahdollisuus kirjottaa essee maaseudun hyvistä tai huonoista puolista. Ajattelin heti, että huonoista tulen kirjoittamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään: kun aloin listata hyviä ja huonoja puolia erikseen, tajusin, että keksin hyviä puolia huomattavasti enemmän kuin huonoja. Olin hämmästynyt. Olen aina valittanut maaseudusta. Miksi en nyt siis keksi siitä montaa huonoa puolta, vaan kehuja tulee helpommin mieleen?!

Minulle oli selvästi käynyt vanhanaikaisesti. Olin tuijottanut muutamaa epäkohtaa, kuten pitkiä, usein vierailevia sähkökatkoja, kevät aamuista lannan hajua sekä huonoja yhteyksiä: niin puhelin- ja netti- kuin liikenneyhteyksiäkin. Tällöin hyvät ja isommat asiat olivat jääneet varjoon, enkä ollut osannut nähdä, mitä kaikkea hyvää täällä on.

Mutta mitä ne hyvät asiat sitten ovat?

Asia, jota olen kironnut ehkä eniten, on loppujen lopuksi parasta maaseudulla: rauhallisuus. Lapsena oli turvallista liikkua ja leikkiä vaikka keskellä tietä, kun ei tarvinnut pelätä autoja. Tai jos joku auto nyt sattui tulemaan, sen kyllä kuuli jo kaukaa.

Nykyäänkin rauhallisuus on hyvä asia. Lenkille lähtiessäni minun ei tarvitse kurkata peiliin, koska matkan aikana en tule tapaamaan ketään. Tai jos tapaan, hän on tuntenut minut vaippaiästä asti ja nähnyt kaikki hullunmerkkini, joten on aivan se ja sama, minkä näköisenä hän minut näkee.

Vastaavanlainen viha-rakkaus-suhde minulla on myös siihen, miten kaikki täällä tuntevat toisensa. Vaikka ihmisten uteliaisuus asioitani kohtaan on monesti ärsyttänyt minua, he ovat kuitenkin tarkoittaneet hyvää. Täällä kaikista välitetään ja kaikkien hvyinvoinnista huolehditaan. Ja toisaalta olen itsekin ihan samanlainen utelija: jos ohi kulkevan auton kuljettaja ei ole tutunnäköinen, uteliaisuusnystyräni heräävät, ja minun on pakko selvittää, kuka tuo kummajainen oli. Seura siis todella tekee kaltaisekseen... :D

Myös luonnonläheisyys on ihana asia. Milloin vain voi lähteä metsään samoilemaan ja pohtimaan asioita tai järven rantaan heittelemään kiviä kiukkuspäissään. Kylän kaduilla on aina pieni riski, että joku tulee vastaan, mutta metsän keskellä riski on täysin olematon. Luonto onkin minulle paikka, jossa voin ajatella ja rauhoittua ihan yksin. Ja vaikka huutaa ja polkea maata, jos mieli niin tekee.

Lisäksi uskon, että olen oppinut arvostamaan vanhempiani enemmän täällä kuin olisin muualla asuessani oppinut. He ovat koko pienen ikäni kuskanneet minua ja sisariani jopa satoja kilometrejä viikossa, jotta olemme päässeet harrastuksiimme ja myös pois sieltä. Nyt, kun itsellä on ajokortti, ja kuskaan itse itseäni, olen vasta tajunnut, kuinka paljon he oikeasti ovat vuoksemme ajaneet autoa. Nuorempana (eritysesti teini-iässä) kun lähinnä kirosin heitä siitä, miksi he haluavat asua täällä keskellä ei-mitään, emmekä voi asua niin, että harrastuksiin pääsisi kulkemaan esim. pyörällä.

Loppujen lopuksi, vaikka täällä monia hyviä puolia onkin, olen ainakin tällä hetkellä sitä mieltä, etten maaseudulla tule tulevaisuudessa asumaan. Ainakaan näin periferiassa nyt. Toisaalta en usko, että kaupungin keskustakaan tulee olemaan minulle mieluisin asuin paikka. (Tämä selviää muutaman vuoden kuluttua, sillä pääsin Tampereen teknilliseen yliopistoon. Muutto Hervantaan siis on edessä todennäköisesti reilu vuoden kuluttua.)

Näin ollen uskon, että tässäkin asiassa pidän eniten välimuodosta: lähellä kaupunkia, mutta silti kaukana sen meluista ja hälinästä.

Mukavaa ja hyviä puolia säteilevää päivää kaikille! 

- Elli