Tapaturma-alttiin turma

(Ajattelin selittää tänne blogiini talteen kaiken, mitä viimisen 7 ja puolen viikon aikana on tapahtunut vasemman jalkani kanssa. Osittain ihan vaan itselleni muistoksi, mutta myös siksi, että te kuulette koko pitkän tarinan.)

Torstaina 16.4. menin ihan normaalisti Tuulimyllyn puhaltajien orkesteriharjoituksiin Säkylän yhteiskoululle niin kuin minä tahansa torstaina. Treenien aluksi meidän pitää roudata kaikki lyömäsoittimet auditorion varastosta liikuntasaliin, jossa soitamme. Lähdin kävelemään ihan normaalisti auditorion portaita alaspäin ajatuksena mennä hakemaan soittimia. Pääsin ehkä kaksi askelmaa alaspäin, kunnes käyrätorven soittava ystäväni Fanny tokaisi, ettei hän jaksa tulla roudaamaan vaan menee lämmittelemään torveaan. Tällaisena melko hätäisenä ja nopealiikkeisenä ihmisenä pyörähdin ympäri siinä rappusia alas kävellessä ajatuksenani sanoa Fannylle, ettei hän voi jättää mua sinne yksin roudaamaan.

Noh, tämä pyörähtäminen ei sitten mennyt ihan niin kuin Strömsössä: tipahdin siitä yhden askelman alaspäin ja laskeuduin vasemman jalan ulkosyrjän/jalkapöydän päälle (en ole tästä aivan varma, mutta jotenkin niin se ilmeisesti tapahtui) ja kuului aivan järkyttävä rusaus.

Jalka tuntui heti ihan oudolta. Se ei sattunut muuta, kun jos sen päälle yritti astua tai jos sitä yritti muuten liikuttaa. Eli paikallaan ollessaan siinä ei tuntunut mitään. Se ei turvonnu eikä ulospäin näyttänyt mitenkään vammautuneelta.

Treenit kuluivat istuskelleen ja sitten tuli aika lähtee kotiin. Olin liikkellä siis omalla manuaalivaihteisella autollani. Koska olin aivan varma siitä, että jalka oli vain venähtänyt tai jotain vastaavaa, päätin itse ajaa kotiin. Matka tuntui ikuisuudelta: painoin kytkintä niin harvoin kuin mahdollista, koska jokaisella kytkimen painamiskerralla irvistin kivusta.
Kotiin päästyäni laitoin jalkaan hyväuskoisesti mobilatia, kylmää, idealsiteen ja pidin koholla. En pitänyt murtumaa kovin todennäköisenä vaihtoehtona, koska viisi vuotta aiemmin murtuneet luut sattuivat miljoona kertaa enemmän kuin tämä jalka nyt sattui.


Seuraavana aamuna jalka oli edelleen samanlainen: päällepäin ei näkynyt mitään, mutta astuminen oli täysin mahdotonta ja liikuttaminen sattui. Päätin mennä lääkäriin, jossa minulle ilmoitettiin heti, että jalka saattaa olla vain venähtänyt, mutta asia on parasta tarkistaa röntgenkuvalla.

Jalkapöydästäni murtui siis kaikkein uloimmainen
luu (kuvassa nuolen osoittamasta kohdasta). Jos
joku hienompia termejä tuntee, niin kyseessä on
siis Jonesin murtuma. 

Menin toiveikkain mielein röntgeniin ajatellen, että se voi olla vaan venähtänyt. Kun kuvat oli otettu, röntgenhoitaja kuitenkin tokaisi: "Mähän en näistä kuvista mitään saisi sanoa, mutta kyllä siellä murtuma näkyy." Tässä kohtaa tunnen sisälläni romahduksen. "Se saattaa kyllä olla, ettei sitä tarvii kipsata", hoitaja jatkaa ja saan taas pienen toivon kipinän sisälleni.

Menin uudelleen lääkäriin taas toiveikkain mielin siitä, ettei jalkaa välttämättä tarvitsekaan kipsata. Toive kuitenkin taas hiipuu, kun lääkäri sanoo, että murtuma on sen verran paha ja pahassa paikassa, että se on pakko kipsata neljäksi viikoksi. Taas romahdan, mutta saan pientä helpotuksesta laskeskellessani päiviä. "Neljän viikon kuluttua on vasta toukokuun puoliväli, joten jalka ehtii hyvin parantua ennen lakkiaisia", ajattelen itsekseni.

Kipsattavaksi oli lähdettävä Poriin, sillä sitä lähempänä se ei onnistu. Keskussairaalassa odotin melkein 3 tuntia, ennen kuin pääsin sisään. Tässä ajassa ehdin ajatella paljon ja sparrata itseni takaisin positiivisempaan ajatteluun: "Ei tämä niin kamalaa ole. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Lakkiaisissa ja kesän tullessa olen ihan terveenä."

Mutta sitten kaiken positiivisen ajattelun oli taas romuttua, kun kipsaava lääkäri löi faktat tiskiin. Murtuma oli erittäin huonosti luutuvassa kohdassa, joten kipsiä tuli pitää 6 viikkoa. Sille ei saanut varata ollenkaan, koska liian aikainen varaaminen saattaisi palauttaa murtuman yhtä huonoksi kuin mitä se aluksi oli. Ja kaiken kukkuraksi minun piti pistää 3 ensimmäistä viikkoa napapiikillä verenohennuslääkettä itseeni veritulpan ehkäisemiseksi. Ja sanoipa hän vielä senkin, että huonon luutumisensa vuoksi tällaisia Jonesin murtumia joudutaan monesti jopa leikkaamaan.

Viimeinen napapiikki
oli pakko ikuistaa.

Olin aivan rikki, väsynyt ja nujerrettu, kun klinkkasin pois kipsaushuoneesta. Purin hammasta kävellessäni odotusaulan ohi, etten purskahtaisi itkuun siinä kaikkien ihmisten edessä. Kun pääsin autoon, en pystynyt enää estämään kyyneliä, joiden virta ei loppunut moneen tuntiin. Kirosin maan rakoon kaiken ja vihasin kaikkea.

Parin päivän kuluttua aloin pikku hiljaa hyväksyä asiaa, mutta avuttomuuteni kaikessa nakersi sisimpääni. Yksi pahimmista hetkistä oli se, kun tajusin, etten voinut edes kauppaan mennä yksin: en saisi kannettua koria eikä kärrykään kovin helppo olisi, sillä en jaksanut pomppia yhdellä jalalla kauaa.
Viikkojen kuluessa positiivisuuteni kuitenkin lisääntyi. Napapiikkien poisjääminen tuntui lähes lottovoitolta ja kun 6 viikkoa alkoi olla lopuillaan, olin koko ajan positiivisempi. Kuitenkin koko ajan selkäpiissä vaani pelko pahimmasta: "Entä jos en saakaan kipsiä pois tuon kuuden viikon jälkeen eli muutamaa päivää ennen lakkiaisia ja joudun olemaan lakkiaisissa kipsin kanssa? Entä jos se ei luudu ja joudun leikkauseen?"

Torstai 28.5. oli päivä, jota odotin tuolloin eniten ja vähiten maailmassa: päivä, jolloin kipsi oli määrä ottaa pois. Kävin ennen lääkäriä röntgenissä ja menin sitte kuulemaan tuomion. Ja niinhän se sitten oli, että murtuma ei oo vielä ihan kokonaan luutunut, mutta kipsi otettiin pois, koska se on niin löysä, ettei siitä olisi ollut enää mitään apua. Lääkärin mielestä sain heivata kepit pois ja alkaa kävellä ihan normaalisti. Jalka kuitenkin tarvitsi vielä tukea, joten määräsi siihen laitettavaksi liimasiteen. (Hypin sisälläni varovasti riemusta, mutta toisaalta tiesin kuuden viikon takaisista tapahtumista, että mitä vain saattoi vielä tapahtua.) Minut lähetettiin Rauman aluesairaalaan ottamaan kipsiä pois, sillä käymältäni lääkäriasemalta ei löytynyt tarvittavaa kipsisahaa.

Aluesairaalassa odotin ensin puolitoista tuntia, että kipsiä alettiin ottaa pois. Kun kipsi oli otettu pois, minut lähetettiin uudestaan ensimmäiseen lääkäripaikkaani hakemaan röntgenkuvia, (joita minulle ei ensimmäisellä kerralla annettu tuntemattomasta syystä mukaan) koska lääkärin mielestä oli turhaa säteilyttää nuorta ihmistä kahta kertaa päivässä.

Kun olin hakenut kuvat, menin uudelleen odottamaan aluesairaalan aulaan lääkärille pääsyä. Odotin taas pari tunti, kunnes minut kutsutaan sisään. (Tässä kohtaa olin jo aivan lopen uupunut tuntikausien odottelusta, nälissäni ja hermoromahduksen partaalla jännittämisestä.)
Lääkäri kyseli minulta aivan ihmeellisiä kysymyksiä, kuten mitä olen syönyt ja juonut päivän aikana. Nämä yhdistin heti mielessäni pahimpaan mahdolliseen: he haluaisivat leikata jalkani heti tänään. Seuraavaksi lääkäri passitti minut röntgeniin (Ajattelen: "ANTEEKS MITÄ?! JUST HAIN SULLE KUVAT KAUHEELLA VAIVALLA, KOSKA SANOIT, ETTEI JALKAA SÄTEILYTETÄ KAHTA KERTAA, JA NYT LAITAT MUT KUMMINKIN RÖNTGENIIN?!") ja käski sen jälkeen tulla uudelleen ortopedin vastaanotolle.

Hississä matkalla röntgeniin aloin itkeä. En vaan pystynyt pidättämään sitä. Olen aina ollut sellanen, etten halua itkeä kenenkään nähden, mutta nyt en vain pystynyt olemaan itkemättä. Olin nähkääs varma, että he haluavat leikata minut juuri tänään, kaksi päivää ennen lakkiaisia. Aloin jo pohtia kaikkia mahdollisia argumentteja, joilla voisin tapella lääkäreitä vastaan ja saada heidät suostumaan siihen, että jalka leikataan vasta lauantain jälkeen.

Röntgenin jälkeen menen kolmannen kerran tuohon samaan tuttuun aulaan odottamaan kutsua. Tällä kertaa en joutunut odottamaan kauaa. (Toisaalta ajantajuni oli melko heikko tässä vaiheessa, joten en ole aivan varma, kuinka kauan siellä oikeasti olin.)
Hoitaja käski minun mennä hoitopöydälle makaamaan ja sanoi, että ortopedi saapuisi pian. Makasin yksin huoneessa ja pelkään pahinta. Aiemmin minua tutkinut lääkäri tuli sisään huoneeseen kanyyli ja tippaletku kädessä. Menin aivan paniikkiin ja sain soperrettua heikolla, tärisevällä äänellä vain sanat: "Siis mitä nyt tapahtuu?" "Ortopedi saapuu ihan pian katsomaan jalkaasi ja kertoo jatkosta", lääkäri sanoi ja poistui toiseen hoitohuoneeseen kanyyleineen ja tippaletkuineen. Tajusin, että toisessa huoneessa oleva potilas tarvitsi kanyylia ja tippaletkua, eivätkä ne olleetkaan minulle. Siltikään en uskaltanut vielä riemuita ja olla optimistinen, koska pelkäsin, mitä sanottavaa ortopedillä oli.

Ylioppilasjuhlissani tämä kaunotar ikuistettiin minulta salaa.

Kun ortopedi vihdoin saapui, hän huomasi heti, kuinka sekaisin ja itkuinen olin. En pystynyt juurikaan keskittymään hänen sanoihinsa: muistan hänen sanoistaan vain sen, että minun pitäisi tulla kahden viikon kuluttua uudelleen röntgeniin ja hänen vastaanotolleen, jolloin katsottaisiin, olisiko jalka luutunut. Jos on, sille aletaan pikku hiljaa varata enemmän ja enemmän, mutta jos ei, se joudutaan ehkä leikkaamaan. Sitten hän tunki jalkaani maailman seksikkäimmän kengän, ja käski kävellä se jalassa seuraavaan käyntiini asti. Jalalle saisi alkaa varata, mutta keppejä pitäisi käyttää vielä.

Nyt, tänään 9.6., on kulunut n. 7 ja puoli viikkoa tuosta torstai-illasta, joka muutti koko kevään suunnitelmani. Jalan murtuma ei ole sattunut kuin muutaman kerran kipsin poistamisen jälkeen. Olen kävellyt ilman tuota seksikästä kenkää liiankin paljon, koska se ei satu millään tavalla. Ensi perjantaina on seuraavan lääkärikäynnin aika. Pelkään tuota päivää ylikaiken, koska pelkään leikkaukseen joutumista. Tai en oikeastaan pelkää itse leikkausta vaan sitä, miten nuo vähäisetkin suunnitelmani tälle kesälle menevät uusiksi, jos leikkaukseen joudun: en voi mennä Ruisrockiin (jonne ehdin jo ostaa lipunkin), en kaveriporukkamme perinteiselle reissulle Korppooseen, en tehdä juhannuksena mitään, en tiedä, koska olen taas työkuntoinen...
Toisaalta olen kyllä oivaltanut asioita: vaikka joutuisin leikkaukseen ja tämän kesän suunnitelmat eivät toteutuisi, voin tehdä jotain muuta mukavaa ja kokea ensi tai seuraavana kesänä tai joskus kaiken sen, mikä tänä kesä jää kokematta. Todellisuudessa pystyn kuitenkin vain harvoina hetkinä ajattelemaan asiaa näin positiivisesti ja loppuna aikana märehdin v*tutuksessani.

Kokonaisuudessaan tämä kaikki on saanut minut arvostamaan terveyttä yhä enemmän ja enemmän. Omaa hyvinvointia ei saisi pitää itsestäänselvyytenä, sillä pieni harkitsematon pyörähdys saattaa aiheuttaa fyysistä ja henkistä vaivaa pitkäksi ajaksi. Ja olisihan minullekin voinut käydä paljon pahemminkin: mursin kuitenkin vain jalkani, enkä esimerkiksi kaatunut ja lyönyt päätäni. Yritän pitää tämän mielessäni jatkossa vähän paremmin, jotten märehtisi ihan niin paljoa.

Varovaista ja kesäistä päivän jatkoa kaikille!

- Elli